Fakta & Fiktio Oy

Monissa työpaikoissa päivän aloituskuulumisina huokaistaan: ”Tänä aamuna meidän murrosikäisemme .. Oikeita murkkuikäisiä haasteellisempaa on kuitenkin johtaa aikuisia, jotka ikänsä puolesta ovat elämänpolkunsa taitekohdassa – omansalaisia murrosikäisiä.

Elämänaikaiset fyysis-psyykkiset murroskaudet eivät lopu, kun kaksikymppisyys koittaa. Päinvastoin, niitä on tarjolla vähän väliä.

Murrosikä on ajanjakso kahden selkeämmän kauden välissä – niin kuin lapsuuden ja aikuisuuden. Se on ajanjakso, jolloin entinen elämä liukuu tavoittamattomiin, ja uusi tekee tuloaan, mutta ei ole vielä ”päällä”. Ajanjakso, jolloin on vaikeaa määritellä, millaista elämänvaihetta oikeasti elää ja mitä elämältä – esim. työltä – haluaa.

Länsimaisten asiantuntijoiden mukaan murroskaudet toistuvat 7-10 vuoden välein. Kiinalainen filosofia ajattelee elämänvaiheiden vaihtuvan naisilla seitsemän vuoden ja miehillä kahdeksan vuoden sykleissä. Kummin tahansa katsottuna, aika ajoin on murrosikä!

Kun johdat murroskauttaan elävää ihmistä, muista, millaista on liikkua sakeassa sumussa. Sinne eksyy, ellei kuule selkeää kutsua:” Tännepäin”. Esimies, sinun äänesi antaa hänelle ehkä tärkeimmät koordinaatit selviytyä arjen kuoppaisessa maastossa.

Aikuisuuden ajanjaksoista nelikymppisyys on merkittävin. Silloin tapahtuu paljon. Paljon, myös ja erityisesti ammatillisesti, jos nelikymppinen itse ottaa elämänsä ”tosissaan”. Nelikymppisyydestä olen muutama vuosi sitten kirjoittanut seuraavasti (kirjassa ”Nelikymppinen – elämän huipulla”, WSOY)

IKÄ

Helein kesä on ohi,
juuri nyt on vähän kiire,
koska esikoinen pääsee tänään ripille.
Hän on menossa täyttä vauhtia
kohti aikuisuuttaan.

Löydän oman rippikuvani.
Siinä kameraa kohti katsovat
Mikko, jota palavasti rakastin,
Elina, ikuinen ystäväni, edelleen,
Mara, finninaamainen lukutoukka,
ja Jaana, kaikkien poikien märkä uni.

Juurihan ME kuljimme kirkkokäytävää
alboissa, toivonkynttilä kädessä!
Mihin vuodet tästä välistä ovat hujahtaneet?

Ja kuitenkin, tiedän,
että jokainen ryppy,
jokainen periksiantanut solu
kertoo,
että olen taivaltanut aimo matkan
elämänkaarella eteenpäin.

Että nyt olen kaaren laella, elämän huipulla.

Kirkkaina päivinä näen selkeästi menneisyyteen.
Ja kun käännän katseeni kohti tulevaisuutta,
edessä avautuu avara maisema:

sen keskellä
vielä koskematon loppupolku
odottamassa kulkijaansa.

Voit tilata tämän artikkelin kommentit RSS 2.0 muodossa. Voit kirjoittaa kommentin tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.